Autonomisen sivistysyliopiston kulmakivenä on yliopistoyhteisön – professorit, muu henkilöstö ja opiskelijat – kolmikanta kaikilla hallinnon tasoilla. Yliopistojen itsehallinto ei ole vain tyhjä mantra tai historiallinen jäänne, vaan se kytkeytyy edelleen syvällisesti yliopiston perustehtäviin: autonomian tarkoituksena on taata tieteen ja opetuksen vapaus yliopistoissa sekä varmistaa niiden riippumattomuus. On ensisijaisen tärkeää saada kolmikantainen edustus myös säätiön ja tulevan yliopiston hallitukseen, jotta ajantasaisin ymmärrys yliopistomaailmasta ja kyseisestä yliopistosta on läsnä myös johtavalla tasolla.
Julkisoikeudellisten yliopistojen kohdalla yliopistolaki velvoittaa yliopistoyhteisön kolmikannan mukaisen edustuksen yliopiston hallituksessa. Säätiöyliopistojen kohdalla samankaltaista vaatimusta ei ole, eikä kummankaan tällä hetkellä olemassa olevan säätiöyliopiston hallituksiin ole otettu yhteisön sisäisiä jäseniä. Yliopistoyhteisön ulkopuolelle sulkemista on perusteltu muun muassa sillä, että hallitus ei päätä akateemisista asioista, vaan ne ovat monijäsenisen, yliopistoyhteisön edustajista koostuvan hallintoelimen päätösvallan alla. Tämä perustelu on kuitenkin ontto, sillä hallitus päättää monista yliopiston toimintaan vaikuttavista ja akateemisille asioille puitteet asettavista linjoista. Yliopiston strategia, budjetti ja ensimmäisen hallituksen päätösvaltaan kuuluva johtosääntö ovat esimerkkejä asioista, jotka määrittävät pitkälle myös akateemisen vapauden rajat, ja joihin liittyvässä päätöksenteossa yliopistoyhteisön on perusteltua olla osana.
Opiskelijoiden jättämistä hallituksen ulkopuolelle on perusteltu myös yliopistolain 24 §:n kirjauksella, jonka mukaan “[h]allituksen on monipuolisesti edustettava säätiöyliopiston toimialaan kuuluvien tieteiden ja taiteiden sekä yhteiskuntaelämän ja elinkeinoelämän kotimaista ja kansainvälistä korkeimman tason asiantuntemusta.” Kolmikantaa vastustavat tahot ovat tulkinneet kirjauksen edellyttävän esimerkiksi tohtorintutkintoa tai menestyksekästä uraa kansainvälisen yrityksen johdossa.
Laki ei kuitenkaan rajaa kolmikannan ryhmiä ulos hallituksesta. Kun yliopistolakia edellisen kerran muutettiin ja säätiöyliopistot luotiin, perustuslakivaliokunta määräsi tavanomaisen lainsäätämisjärjestyksen ehdoksi sen, ettei mitään yhteisön ryhmistä voida säännöillä jättää hallituksen ulkopuolelle. Esteitä sisäisten jäsenten valitsemiselle ei siis ole. Lisäksi korkeimman tason asiantuntemus yliopistosta on yliopistoyhteisöllä itsellään, niin ikään opiskelijoilla sen osana.
Yliopistojen lakisääteinen tehtävä vapaan tutkimuksen sekä tieteellisen ja taiteellisen sivistyksen edistäjänä ja tutkimukseen perustuvan ylimmän opetuksen antajana ei toteudu ilman yliopistoyhteisöä. Yliopistodemokratian keskeinen ajatus, kuten demokratian yleensäkin on siinä, että paras lopputulema syntyy erilaisista taustoista ja lähtökohdista ponnistavien ihmisten etsiessä yhteisymmärrystä. Laaja ymmärrys koulutuksen ja tutkimuksen nykytilasta niin yleisesti kuin erityisesti Tampereen moninaisessa korkeakoulukentässä saavutetaan varmasti vain, mikäli tulevan yliopiston hallituksessa on yhteisön kolmikantainen edustus.
Säätiöyliopistoissa on korostettu ulkoisten jäsenten muodostaman hallituksen, muun johdon ja yliopistoyhteisön välistä luottamusta suurten päätösten valmistelussa. Luottamus itsessään on tietysti positiivinen asia, mutta sillä ei voida korvata yliopistodemokratiaa. Yliopiston päätöksentekoa ja yhteisön jäsenten oikeutta vaikuttaa heitä koskeviin asioihin ei voida laskea sen varaan, että ylemmissä toimielimissä on aina “hyviä tyyppejä”.
Sanni Lehtinen
Kirjoittaja on Tamyn hallituksen koulutuspoliittinen vastaava.
tamyblogi.wordpress.com 